Podcasts about jotenkin

Satunnainen luontomies Blomis on pahasti marraskuisissa tunnelmissa. Jotenkin kaikki tuntuu raskaalta ja pimeältä. Siihen vielä kun lisätään Bakun kokous joka painoi päälle usean viikon ajan, niin ei edes joulun lähestyminen tunnu tuovan valon pilkahdusta synkkyyteen. Ei kuitenkaan vajota ahdistuksen alhoon vaan yritetään vielä kaikki yhdessä. Koska jos inehmolla on edes aavistus pilkettä silmäkulmassa on myös olemassa toivoa. Ja toivoa kannattaa aina.

Liity Castin ystäväksi ja nauti hurjasta määrästä yksinoikeussisältöä: https://pelaaja.fi/ystävä Hän on täällä tänään! Rehtori, Rekunaattori, Retro Ykä itse, eli Eemeli Rekunen! Pelaajalehti.comin entinen päätoimittaja ja castin vanha vakioääni on mukana läpi koko varsin retrohenkisenkin jakson! Eemelin kuulumisten ja retrokeskustelun ohella Eemelin kanssa syvennytään myös PSVR2:n syövereihin (mm. Gran Turismo 7 ja Pavlov) sekä tuumiskellaan Zelda- ja Metroid-sarjojenkin tuoreita kuvioita. Jotenkin myös puintiin päätyy Nintendo 64:n taannoinen Mission: Impossible -seikkailu ja vastaillaanhan myös kuulijakysymyksiin oikein ajan kanssa.

NOVU -pohjoismaisten ystävyyskaupunkien kulttuuriviikko järjestetään Islannin Akureyrissä 25.kesäkuuta – 1. heinäkuuta. Lahdesta valitaan matkalle 17 lahtelaista 16-20 -vuotiasta nuorta. Matka on nuorille maksuton. Lahden kaupungin nuorisopalveluiden Erja Sulonen muisteli Radio Voimalla tiistaina viime vuoden NOVU -kulttuuriviikkoa Lahdessa. - Meillä oli suunnilleen 90 nuorta Lahden kaupunkiympäristössä. Yhtenä päivänä kävimme Enonsaaressa viettämässä kesäpäivää. Sulonen kertoi NOVU-viikkojen hyvästä yhteishengestä ja kulttuurien kohtaamisesta. - Jotenkin tämä pohjoismaalainen veri yhdistää meitä. Varmasti nuoret saavat hyviä kokemuksia sieltä. Kuuntele koko haastattelu:

2000-luku on tuonut maailmaan aivan uuden ammattikunnan, sosiaalisen median vaikuttajat. Uranuurtajana ovat olleet nuoret naiset. Suomessa yksi suurimmista sosiaalisen median tähdistä on 30-vuotias Sini "Papananaama" Laitinen. Helsinkiläinen Sini Laitinen tunnetaan sosiaalisessa mediassa nimillä Papananaama ja Nastynapalm. Hän on yksi Suomen suosituimpia sosiaalisen median tähtiä, jolla on 150 000 seuraajaa Youtube-videopalvelussa.Sini Laitinen nousi sosiaalisen median tähdeksi yhdeksän vuotta sitten, kun hän julkaisi youtube-videon "Suomen kielen junttius", jossa parodioidaan suomalaisten tapaa ääntää englantia.Ensimmäisen videonsa Laitinen julkaisi vain 12-vuotiaana ja nykyään hän tienaa leipänsä pääosin sosiaalisen median sisällöillä.Sini Laitisen mielestä uusi ala ei ole saanut tarpeeksi arvostusta:"Jotenkin aina naisten tekemisiä vähätellään ja arvostellaan ja pidetään semmoisena pikkutyttöjen leikkikenttänä."Katri Nisula katri.nisula@sverigesradio.se

Kesti lähes puolitoista vuosisataa, että Utsjoelta kirkkomaasta viedyt saamelaisvainajien jäänteet saatiin palautettua kotiseudulleen ja haudattua uudestaan siunatun maan lepoon. 1800-luvun loppupuolella oli niin oman aikansa tutkijoiden, lääkärien kuin myös kirkon sallimuksella kaivettu ylös erityisesti saamelaisten pääkalloja, joita hyödynnettiin nykynäkökulmasta rasistisen ideologian ajamissa pseudotieteellisissä rotututkimuksissa. ”Jotenkin ne varmaan niksautettiin irti ruumiista”, kertoo Horisontin vieraana oleva Sámi allaskuvlan saamelaisen kirjallisuuden- ja koulututkimuksen emeritaprofessori Vuokko Hirvonen. Monen vainajan jäänteet palautuivat vuonna 2001 Saamelaismuseo Siidan yleisöltä suljettuun saamelaisluukokoelmaan, josta nyt yli 20 vuotta myöhemmin suuri osa kalloista ja muista luuosista on saatu kätkettyä maahan alkuperäisille leposijoilleen Utsjoelle ja Inariin. Utsjoen kohdalla tämä on tarkoittanut 68 palautetun saamelaiskallon uudelleen hautaamista. Moni haudoistaan ryöstetyistä saamelaisvainajista on kuitenkin edelleen teillä tietymättömillä, oletettavasti yliopistoissa ja museoissa ympäri Eurooppaa. Kallot olivat aikoinaan myös kysyttyä kauppatavaraa. Horisontin toinen vieras, Saamelaismuseo Siidan vs. johtaja ja arkeologi Eija Ojanlatva, toivookin uudelleenhautaamisen saaman julkisuuden herättävän laajempaa pohdintaa eri tahojen oikeudesta saamelaisten esi-isien jäänteiden säilyttämiseen. Kuulemme myös Anna Patrosen toimittamana saamelaispappi Mari Valjakan ja opettaja Sammol Lukkarin ajatuksia Utsjoen maahan kätkemisen tilaisuudesta paikan päältä. Ohjelman toimittavat Mikko Kurenlahti ja Hilkka Nevala.

Keskustelijoina Kaarina Hazard, Juha Itkonen ja Maija Vilkkumaa. Suoraa puhetta johtaa tällä kertaa Ruben Stiller. Kaarina Hazardia askarruttaa, mitä Niinistön käyttämä vertaus naamioiden pudottamisesta tarkoittaa. Sitäkö, että historian välitön unohtaminen on välttämätöntä, jotta voimme siirtyä seuraavaan askeleeseen? Hän on nimittäin huomannut, että uskoa ja toivoa moititaan tyyliin: Mitä houkkia ihmiset olivatkaan! – Oli meidän etumme nähdä Venäjä normaalina maana, hän muistelee ja sanoo: – Se, joka pettää, pelaa sikaa, on väärässä. Juha Itkonen jatkaa Hazardin pettämisanalogiaa ja väittää, että itseruoskinnan vaihe on käytävä läpi. Itkonen kysyy ritareilta, muuttuvatko arkisemmat asiat banaaleiksi, vaikeiksi tai kiusallisiksi puhua ja ajatella sodan ja shokin vuoksi. Maija Vilkkumaa siteeraa tässä kohtaa koomikko Andre Wikströmin tviittiä 1.3.2022: "Jotenkin tuntuu että olisi pitänyt ottaa enemän irti vuodesta 2019." Ruben Stiller ihmettelee Mika Aaltolan ohjeistusta strategisesti oikeista tunteista. Hazard lohduttaa, että Ruben on toiminut ohjeiden mukaisesti sohvalla pötkötellessään. Pötköttelyresilienssi kunniaan! Kolmanneksi aiheeksi nousee Lenita Airisto ja naisen paikka yhteiskunnassa. Lenita kertoi kirjassaan, että Spede Pasanen oli yrittänyt raiskata hänet. Maija Vilkkumaa on seurannut paljastuksen synnyttämiä kommentteja ja pohtii miesten häpeäherkkyyttä.

Tiiättekö semmoset reteet kurkot joilla on semmonen tosi siisti paksu ja painava nahkatakki? Jotenkin vähän semmosia pelottavia siinä cooliudessaan. Ja se takki. Jumalauta. Se on ku panssari. Huh. Mut ootko aatellu että sillä saattaa olla semmonen visvanen avohaava selässä? Mitä ei vaan VOI näyttää kenellekään. Saatanan kipee. Ja haisee. Yh. Niitähän saattaa tulla esim. pussailusta, […]

Jotenkin olisi voinut luulla, että olisimme tehneet jakson Bitcoinista jo aiemmin. Mutta ei. No, se on helppo korjata. Toni Heiskanen ja Janne Piiroinen ovat kirjoittaneet aiheesta kirjan nimeltä Bitcoin: Avain vapauteen. Siinä perehdytään Bitcoinin ja sitä ympäröivän keskustelun perusteisiin, ja siihen pyrimme myös tässä jaksossa. Jos et tiedä Bitcoinista mitään, toivottavasti tämä jakso opettaa sinulle jotain. Jos tiedät jo siitä vähän, saatat oppia jotain uutta. Tervetuloa kuuntelemaan. Tonin ja Jannen kirja on luettavissa ilmaiseksi seuraavan linkin kautta: https://www.avainvapauteen.fi ▶️ Jaksot videon kera Youtubesta: http://www.youtube.com/c/Futucastpodcast

Toimittaja Raila Kinnunen teki ensimmäisen kuninkaallisen juttukeikkansa Norjan kuningas Haraldin ja hänen puolisonsa Sonjan häihin vuonna 1968. Riitti, että haastatteluasu oli siisti ja päässä oli hattu, mutta mitä muuta toimittajan oli ja on syytä tietää ennen kuin hän lähtee kuninkaalliselle juttukeikalle? Miksi me seuraamme täällä Suomessa niin tiiviisti nimenomaan tiettyjen Euroopan maiden kuninkaallisia emmekä suuntaa katsettamme johonkin muuhun säihkyvään hoviin? Uskooko Raila Kinnunen Britannian kuningashuoneen selviytyvän Kuningatar Elisabethin jälkeen ja tuleeko Prinssi Charlesista koskaan kuningasta? Mitä Kinnunen ajattelee Meghan Marklesta ja Kate Middletonista? Kuka Suomessa voisi valaa meihin samanlaista turvaa ja yhtenäisyyttä kansana kuin mitä eri maiden kuninkaalliset ovat tehneet omilla tahoillaan koronapandemian aikana? Toimittaja on Mira Selander. Kysy mitä vaan -ohjelmassa eri alojen ammattilaiset, asiantuntijat ja kokijat vastaavat Mira Selanderin johdolla kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin. Tässä ohjelmassa mikään kysymys ei ole liian nolo tai tyhmä.

Kaisa Kameli Kaisa-Kameli aavikolla asusteli, etsi keidasta keskeltä aavikon, missä pelkää hiekkaa on. Keitaalla on kaunista, on vettä ja on palmuja. Vaan Kaisaa tämä ei auttanut laisinkaan, se tahtoi lähteä maailmaan. Ensin oli mentävä keitaan luo, missä Kaisa satoja litroja kerralla juo. Sitten voi ylittää aavikon, missä on aina helle suunnaton. Se ei haittaa Kaisaa ollenkaan, vettä vasta parin viikon päästä tarvitaan. Kaisa saapui Egyptiin, ja törmäsi siellä ihmisiin, jotka halusivat Kaisan pyydystää, myydä, tai pitää sen itsellään. On kameli Egyptissä arvossa, Kaisa huomasi olevansa pulassa! Tuli paikalle lempeä mies, joka kamelin aatokset ties'. Hän Kaisalle kauniisti jutteli, ja riimua päähän sovitteli. Kaisa suostui yhteistyöhän ja saatiin tämäkin päivä yöhän. Yön Kasia vietti karsinassa, pienessä, huonossa tallissa: ”Tämä on vain väliaikaista!” päätti Kaisa jalkansa oikaista, paneutui maahan pitkäkseen, ja tuhisi hiljaa itsekseen. Aamulla jo varhain, saapui mies, kavereista parhain. Kaisalle jälleen riimun puki, harjalla kamelin kasvoja suki. ”Tänään mennään Eurooppaan, Italian ihmeitä katsomaan!” Siispä satamaan kohti käy parivaljakon tie, laivaan mies Kaisan vie. Sillä ylitetään Välimeri, jossa myös haikala asusteli. Ei nähnyt Kaisa haita, kummasteli vain vieraita maita. Saapui laiva Genovaan, missä jo miestä odotetaan. (Genovan rinteillä asuu paljon ihmisiä Afrikasta, unelmoiden elämästä paremmasta.) Niin mies hylkäsi kamelin, sekaan kadulla tungeksivan turistin. Oli Kaisa aivan kauhuissaan, niin suurta väkimäärää se ei ollut nähnyt milloinkaan! Pyöri siinä hämillään, ei osannut mennä minnekkään. Jotenkin, kuitenkin, joutui keskelle kaupungin. Piazza de Ferrari, on Geneven suurin nähttävyys, Kaisan valtasi tyytymättömyys, ”On auto varsin komea, ja aivan liian nopea. En tahdo kyytiin sen!” tuumi Kaisa pakoon paikalta pötkien. Se suuntasi takaisin satamaan, ”Jospa vain kotiin kyydin saan!” Oli satamassa monta naista, onnetonta, jolilla oli massa nyyttiä monta. Naiset kummastelivat tuskissaan, kuinka saada tavarat laivaan ollenkaan. ”Minä voin kantaa taakat suuret, minulla Afrikassa ovat juuret ja tahdon sinne takaisin, vaikka kaikki teidät kantaisin!” Niin pääsi Kaisa laivaan uudestaan, matkaansa se ei unohtanut milloinkaan. Kun kotirantan laiva kiinnittyy, kameli vallan villiintyy, Tuskin maltaa odottaa, kunnes kuorma selästä puretaan. Kameli peitsaten pinkoo sekaan palmujen. Ulla-Maija Mantere

Ihmiset pelkäävät useita asioita koiriensa ruokavaliossa. Ne ovat usein samoja, joita pidetään epäterveellisenä omistajalle. Koira ei ole kuitenkaan ihminen ja se tarvitsee erilaista ruokaa kuin omistajansa, ja liha on silloin tärkein. Silti koiran ruokinnassa ei tarvitse pelätä suolaa eikä lihan väriä. Itseasiassa punainen liha olisi paras vaihtoehto koiralle. Podcast voidaan kiteyttää yhteen toteamukseen: punainen liha ei ole vaarallista omistajalle, eikä se ole haitaksi koirallekaan. Jotta tuohon toteamukseen päästään, niin taas kierretään pitkä matka mutkitelle ja asiasta toiseen hyppien. Punaisen lihan ja suolan kammoaminen tulee ihmisten omista terveysasioista. Ajattelutavassa muinainen Pohjois-Karjala projekti on tärkein. Itärajalla syötiin aikoinaan epäterveellisesti, tehtiin kovaa työtä ja kuoltiin sydänkohtaukseen keski-iässä. Syyksi nostettiin liiallinen suolan käyttö sekä punaisen lihan suuri osuus ruokavaliosta. Aidommin kyse oli kasvisten puuttuminen, karut elinolot, lapsuusajan aliravitsemus sekä kehno terveydenhoito. Ihmisten ruokintasuosituksia kuitenkin painotettiin ja samalla opeteltiin syömään järkevämmin. Kehitys oli järkevä ihmisille ja paransi terveydentilaa sekä leikkasi kuolleisuutta. Mutta tuo koskee koiranomistajia, ei koiria. Samalla opittiin syömään ravintolisiä. Jopa liioitellen, mutta valokeilaan saatiin uusiakin, jo unohdettuja asioita - kuten D-vitamiini. Unohdettuja siksi, että kalanmaksaöljy oli laajasti käytössä risitaudin ehkäisyssä, mutta kehityksen myötä sen käyttö unohdettiin (onneksi, nimim. kalanmaksaöljysukupolveen kuuluva). Sittemmin tuli pillerit kuvioihin ja samaan aikaan THL päätti romauttaa ihmisten D-vitamiinisaannin. Jotenkin se liittyy terveyteen, mutta en ole koskaan oivaltanut miten. Itselläni D-vitamiinitasot olivat kuitenkin vain niukinnaukin riittävät, vaikka koin huolehtineeni asiasta. Samalla hypätään ensimmäiseen sivujuonteeseen. Ravintolisien käyttöä omistajan omassa ravitsemuksessa pystyisi vähentämään lautasmallin avulla, mutta mitä sitten tehdään kun ei vaan halua? Minulle tulee vahvasti kasvispohjaisesta ruokavaliosta laihdutuskuurin aikana aivan tolkuton ummetus. Se ei jihdu sinällään kasvisruuasta, vaikka korkea kuitupitoisuus altistaakin. Se tulee ruuan vähyydestä. Koirilla yleisimmät ummetuksen aiheuttajat ovat liian vähäinen liikunta ja liian alhainen ruokamäärä, usein jopa päivätasolla, mutta varsinkin per annos. Uusi tietoisuus terveellisestä ruokavaliosta siirtyi myös koiriin. Ongelma on siinä, että siirto tarkoitti ihmisten ravintosuositusten ja lautasmallin kopiointia koiran ruokakippoon. Se on väärin, koska koira ei ole ihminen. Yhtä vähän lintua, marsua tai akvaariokalaa voi tai saa syöttää kuin ihmistä. Sitten siirrytäänkin toiseen sivujuonteeseen. Syy siihen, että ei tajuta erottaa koira ihmisestä, on koiran inhimillistäminen. Oman käsitykseni mukaan se jihtuu vahvasti siitä, että ihmisiltä puuttuu ihmissuhteet tai suhteet muihin ihmisiin on tavalla tai toisella vääristyneet niin odotusten kuin oletustenkin mukaan. Kun lemmikki korvaa ihmiset, niin ihminen alkaa suhtautumisessaan muuntamaan koiraa ihmisen rooliin, koska on sosiaalinen laumaeläin. Mutta se ei toimi, aivan yhtä vähän kuin että marsu olisi koiran laumakumppani tai russeli hevosen. Ihmisten ruokapyramidi ei kerro ruoka-aineryhmien tärkeyttä. Se kertoo vaadittavat syöntimäärät, jotka perustuvat niin ravintoaine- kuin energiatiheyteen. Sen jälkeen asian lipsahti käsistä ja siirryin suoraan hevosten ruuansulatukseen ja siitä seuraavassa hypyssä selittämään miksi hevosten syömättömyys ja koirien jatkuva syöminen aiheuttaa kummallekin ruuansualtusongelmia. Syy on eläinlajille väärä tapa altistua vatsahapoille - hevosella on oltava koko ajan ruokaa, koska sillä on keskeytymätön ruuansulatus, mutta koiran pitää syödä paljon harvakseltaan, jotta sillä ei olisi keskeytymätöntä ruuansulatusta. Eläinlajit määräävät omat taroeensa, ei miten ihmisellä asiat ovat. Tarkoitus oli kuitenkin muistuttaa, että koiran ravintopyramidi oli täysin päivastainen ihmisten malliin. Siksi kumpaakaan mallia ei voida siirtää toiselle. Terveillä koirilla kaksi tai kolme ruokintakertaa ei perustu koiraan, vaan omistajaan itseensä - ja omistaja heijastaa omat halunsa koiraan. Koiralle terveellisin tapa syödä olisi kuitenkin kerran päivässä melkein joka päivä.  Ihminen saattaisi aika ajoin tarvitakin suolaa lisää, varsinkin jos jodioidun pöytäsuolan käyttöä on leikattu piilosuolapelon takia tai hikoillaan paljon kuntoilun yhteydessä, mutta koiralla ei ole varsinaista lisäsuolan eli natriumin tarvetta oikeastaan koskaan. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin että lisäsuola olisi koiralle haitallista, Koira saa natriumin ja kloorin ravinnostaan. Määrä lähtee helposti kohoamaan, jos ruuan osana käytetään munuaisia tai vaikka haetaan jodia tai kaliumia mineraalisuolasta. Koiralla on petona korka suolan sietokyky, aivan samoin kuin vaikkapa A-vitamiininkin suhteen. Se tarkoittaa sitä, että suolan saantia ei tarvitse koskaan terveellä koiralla miettiä tai laskea - ellei ole utelias. Punaista lihaa tutkittiin ongelmien aiheuttajana siksi, että sitä syötiin eniten. Mutta se oli enemmältikin seuraus, ei syy. Oikeastaan mitään muuta kuin punaista lihaa ei ollut. Broileri löysi itsensä suomalaiseen ruokapöytään vasta 80-luvun alussa ja 10 vuotta aiemmin moista ei ollut edes olemassa. Joten lähelle nykyaikaa ainoa korvike punaiselle lihalle oli kala, ja se mahtui ruokavalioon ainoastaan rannikkoalueilla. Merialueella syötiin silakkaa ja sisämaan järvialueilla muikkua. Ylipäätään lihan syöminen niissä määrin kuin sitä nykyään kulutetaan on uusi asia. Kivikautista ruokavaliota suosivat mielellään puhuvat metsästäjäkeräilijöiden ruokavaliosta ja ohittavat sen, että moinen syöminen loppui kivikauden loppuessa, metsäsuomalaisia lukuunottamatta. Keskiaikaisissa kaupungeissa, itseasiassa jo aiemmin viikinkikaudella, syötiin vahvasti viljaa ja naurista, lihaa nähtiin harvoin - ellei kuulunut varakkaaseen luokkaan. Siitäkin vähästä katolisen kirkon monet paastopäivät kielsivät lihan ja sen tilalla syötiin kalaa. Useimmiten suolattuna. Paitsi, jos kuului työväkeen, eikä talo tarjonnut paastokalaa. Taas poiketaan hieman syrjäteille ja muikun myötä ihmettelen miten Pohjois-Savon maitokarjan laitumet kyettäisiin muuttamaan tuottavaksi viljelymaaksi. Levesyasteet ja maaperä kun eivät muuksi muutu, vaikka kuinka haluttaisiin palata Babylonin aikoihin ja laittaa koko kansa maata viljelemään. Punaista lihaa koitetaan välttää, jopa pelkokertoimeen asti, koska punainen liha lisää tulehduksia punainen liha altistaa paksusuolen syövälle Kumpikaan väite ei sinällään pidä paikkaansa. Se, että (punaisesta) lihasta saadaan rasvahappoa arakidonihappo, josta valmistetaan mm. tulehdusvälittäjäaineita, on päätetty ymmärtää niin, että (punaisen) lihan rasvan sisältämä arakidonihappo aiheuttaisi tulehduksia. Ei se sitä tee. Tulehdusvälittäjäaineet reagoivat tulehdustiloihin, joka on eri asia. Jopa asiateksteissä törmää väitteeseen, että omega-3 rasvahappojen EPA ja DHA lisääminen vähentäisi arakidonihapon tuotantoa, koska kilpailu arakidonihappoa tuottavasta entsyymistä vähentäisi tuotantoa. Tuo ei pidä millään tavalla paikkaansa. Ensinnäkin lihasta nimenomaan saadaan arakidonihappoa suoraan (hassua, että kaikilla syötävillä eläimillä se on ollut oleellinen osa niiden aineenvaihdunnan vaatimia rasvahappoja). Toiseksi, entsyymikilpailu tapahtuu vain, kun muutetaan perus-omega-6 rasvahappo linolihaposta (LA) ja samaan aikaan perus-omega-3 rasvahaposta alfalinoleenihappoa (ALA) reitin kautta kuutosissa arakidonihappoa ja kolmosissa EPA:aa. Mutta lihasta saatiin suoraan arakidonihappoa riittävästi (joka on de facto koirille ehdollisesti välttämätön ja kissoille käytännössä välttämätön rasvahappo), joten muunnoksella LA:sta ei ole merkitystä, ja EPA on jo mikä on, ei siihen tarvita enää muunnosta. EPA/DHA-lisä vähentää hieman tulehdusreaktioita, mutta aivan toista kautta. Linolihappo on ehdottomasti välttämätön rasvahappo. Yksi sen merkityksellinen rooli on ihossa ja puutos aiheuttaa mm. ihon kuivumista, hilseilyä ja kutinaa. Siksi suosittelen aina iho-oireisille perusruuan rasvamäärän lisäämistä, koska jos rasvaa saadaan grammoina liian vähän, niin silloin saadaan liian vähän myös tärkeintä rasvahappoa linolihappoa. Linolihapon tärkein saantitie on lihan rasva. Jossain määrin myös osa kasviöljyistä. Sen sijaan niin usein ehdotettu, ja käytännössä aina tyrmäämäni, omega-3 lisät kalaöljynä eivät käytännössä tee mitään hyödyllistä, iho-oireissakaan. Myös kolesterolia pelätään rasvoissa, ja varsinkin punaisen lihan rasvassa. Se on suora kopio ihmispuolelta, ja täysin väärä. Koira säätelee kolesterolia tehokkaasti maksassa ja rasva-aineenvaihduntansa kautta, eikä koiralla ole koskaan mitään terveysriskejä kolesterolista. Jos verikoe näyttää korkeampaa kolesterolia, niin joko on juuri syöty tai rasvaa tarvitaan kolesterolin kuljettamana. Se, että omistaja voi kuolla sydänkohtaukseen pitkäaikaisen korkean kolesterolin seurauksena, on vain ja ainoastaan omistajan ongelma. Se muuttuu koiran ongelmaksi vasta sitten, jos omistaja ei anna ruokaa tuuperrettuaan lattialle. Punainen liha altistaa suolistosyöville, ja varsinkin paksusuolen syövälle. Paitsi että ei altista. Ei ole koskaan altistanut. Kyse on lihajalosteista (luonnollisuusihmiset riemuitsee, koska nyt prosessointi on paha). Omistaja alentaa riskiään syömällä vähemmän meetvurstia ja grillimakkaraa ja koiraa harmittaa, koska makupalojen saanti vähenee. Mutta jos koiralta otetaan nakit pois tuon pelon takia, niin liioitellaan. Nakit eivät ole sinällään terveellistä ruokaa, mutta eivät ne koiran suolistoa riko. Jos saman pelon takia poistetaan myös (punainen) liha, niin siirrytään liioittelusta vahvasti ruokintavirheen puolelle. Punaisen lihan ravintoarvot ovat parempia kuin valkoisen. Hiukan, ja useimmiten merkityksettömästi, mutta on kuitenkin. Kalaa ja lihaa taasen ei pitäisi sinällään laittaa edes vastakkain, sillä vaikka kalankin liha on perusteiltaan vastaavaa kuin maaeläinten, niin se on kuitenkin niin aminohappo-, mineraali- kuin rasvakoostumukseltaan sen verran erilaista, että vertailu on turhaa. En sano sitä podcastissä, mutta kala täydentää punaista lihaa. Sen sijaan jos pohja on kalalla, niin samaa etua ei saada käyttämällä punaista lihaa täydentäjänä - silloin aletaan poistumaan optimista. Mutta tuokin on nippelitason rakettitiedettä, ei varsinaisesti merkityksellinen asia. Punainen liha ei ole yleisin allergian aiheuttaja. Ei ole koskaan ollut. Ehdottomasti suurin osa allergisiksi diagnosoiduista ei ole koskaan edes saanut punaista lihaa, nautaa tai mitään muutakaan. Ne ovat saaneet broileria, joskus kalkkunaa, viljoja, perunaa ja hernettä. En osaa muutenkaan päättää kumpi on suurempi hoitovirhe ja osoitus eläinlääkärin laiskuudesta, haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä hoitaa koiraa: allergiadiagnoosi itsessään vai sen hoitoon määrätyt funktionaalisten ruokien häpeäpilkut anallergenicit ja hyporuuat. Se, että punaiseen lihaan perustuvat tuotteet eivät aina kuitenkaan sovi koiralle, johtuu monista muista syistä. Sellaisista kuten huonosta laadusta, kehnosta sulavuudesta tai koiran muista terveydellisistä ongelmista. Kyse on kuitenkin aina ruuasta, ei siitä minkä väristä liha on. Koska kiukutteluun päästiin, niin ei voida ohittaa kollageenituotteina nivelten hoitoon myytäviä vedätyksiä. Ne ovat broilerin rustoa ja sitä saa paljon enemmän huomattavasti halvemmalla mistä tahansa broilerin jauhelihasta. Niveliähän moinen teurasjäte ei tietenkään hoida. Punainen liha on mahdollisuus, ei uhka. Mutta jos joutuu miettimään koiran ongelmia ruuan kautta, niin miettikää ruokaa kokonaisuutena ja mistä oleellisista komponenteista se koostuu. Lihan väri on totaalisen toissijaista. Koira ruokintaan kuin koira. Ihminen ei ruoki muitakaan lemmikkejään kuten itseään, joten miksi koiraa pitäisi kohdella eri tavalla? Podcastissä mainittiin Meta-foorumi. Se on Katiskan virallinen keskustelufoorumi. Monellakin tapaa kuin Facebook, mutta parempi, laadukkaampi ja paljon toimivampi. Tutustu, testaa ja kokeile.

Hei ja kivaa perjantaita! Tässä jaksossa puhutaan lastensuojelusta, sosiaalialantyöstä ja Vamos-hankkeesta. Jaksossa vieraana Julian yksilövalmentaja Timo Makkonen, joka on työskennellyt ennen lastensuojelussa ja nykyään on Vamos-hankkeessa projektipäällikkönä. Jaksossa käsitellään muun muassa lastensuojelutyötä, sosiaalialan työn vaikutusta yksityiselämään, tapoja lievittää stressiä, sekä Helsingin diakonissalaitoksen Vamos-hanketta. Millaista lastensuojelutyö oikeasti on? Mitkä ovat Timon ja Julian keinot lievittää stressiä? Onko lastensuojeluasiat tabu? Mikä on Vamos? Mikä on oikea polku sosiaalialantyöhön? Vamoksen sivut: vamosnuoret.fi Tervetuloa jakson pariin!

Arktiset Linjat s1e8 – Rene Rinnekangas ”Mitä mä ite ajattelen, että millainen on rädi laskija? Ei välttämättä tarvitse olla tiiäkkö se paras laskija, tai kuka tekee pahimmat trikit tai saa sen limuliikkeen päälle. Jotenkin pelkästään se olemus, ja miten sä lasket sillä lumilaudalla – ei pelkästään ne temput.” ”Ite ainakin arvostan niitä laskijoita joista näkee sen, että hitto nyt mennään. Että se pulkka on hallussa oikeasti. Ei sillein, että vedät vähän jalat tutisten siihen hyndälle, ja sitten riipaiset sen triplakorkin. Jotakin sellaista erilaisuutta, ja kumminkin extremen tunnetta nimen omaan siinä pitää olla. Ei saa olla liian täydellistä.” Rene Rinnekangas ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta harva on kuullut miehen ajatuksia elämästä ja lumilautailusta omin sanoin tässä laajuudessa. ”Siisteintä tässä snoukkaamisessa on se, että tässä ei ole yhtä ainutta oikeaa tietä tehdä sitä. Kaikki voi tehdä tyylillään. - - Sä voit laskea paippia, parkkia, reiliä, puuteria. Tää on mieletön laji, ja itellä ainakin tuntuu että ei halua missata mitään. Haluaa laskea kaikkea!” Renen energia on tarttuvaa, mutta jaksossa kuullaan myös, että silläkin on rajansa. Kuka pitää Renen Honda Monkeyn eturenkaan tiessä? Onko Rene tarkka nauhalle saaduista materiaaleista? Mitä ajatuksia loukkaantumiset ovat herättäneet? Mitä suunnitelmia tulevan suhteen? Tukkivatko naisten viestit Renen Instagramin yksityisviestiestit? Kenen mielipide ja sanat ovat Renelle erityisen tärkeitä? Kiinnostaako Olympialaiset? Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia Renen jaksossa. Keskustelussa sivutaan myös millainen rooli mm. Eero Ettalalla, Halldor Helgasonilla, Anton Kiiskellä, Stale Sandbechilla, Danny Davisilla, Henri-Petteri Laakkosella, Tuukka ”Tensu” Korhosella ja Tatu Toivasella on ollut Renen tarinassa. Suurin vaikutus Renen lumilautailuun on ollut hänen isoveljellään Rikolla. ”Riko on ollu aina tosi merkittävä henkilö. Puskenu minua periaatteessa lumilautailuun, skeittaukseen ja nyt vähän vanhemmalla iällä tähän musiikkiin. Aina ollut iso inspiraation lähde. Oon aina seurannut ja koittanut matkia. Voin kuvitella miten sitä ärsytti varmaan aika paljon kun viisi vuotta nuorempi jantteri pyörii messissä että hei c'moon pääsenkö mä messiin skeittaamaan teidän kanssa tai mitä ikinä. Siitä todella suuri kiitos Rikolle, että aina ottanut messiin ja ymmärtänyt sen, että ei ole siistimpää kuin viettää aikaa viisi vuotta vanhempien kaverien kanssa.” Rädisyyden perikuva, Rene Rinnekangas, olkaa hyvät!

Lukija: Jutta Saanila Musiikki ja editointi: Mikael Mustonen Jutta Saanila Minun näköinen mieli-hankkeesta kertoo työkavereilta kokoamiaan keinoja selviytyä nykyisestä muuttuneesta tilanteesta. 1. LUOTTAMUSPANKKI "Pidän kiinni tavallisesta arjen rytmistä. Herään ja nousen ylös tavalliseen aikaan, työskentelen ja nukun riittävästi." "Nyt on aika rauhoittua, olla perheen kesken, lukea, keittää teetä ja kuunnella omaa mieltä. Jättää hiukset pesemättä, kynnet lakkaamatta ja kravatit silittämättä." "Sauno ajan kanssa. tee kasvo-, käsi- ja/tai jalkahoito." "Pyrkii lopettamaan ajoissa jos huomaa esim. lukevansa itselle haitallisia (ja mahdollisesti tiedoiltaan virheellisiä) juttuja" "Esim. musiikkia ja kirjoja julkaistaan edelleen, eli mukavia uusia juttuja on odotettavissa myös poikkeusoloissa" "Tilanteeseen suhtautuminen uteliaisuudella (jännä nähdä tällainenkin aika, katsotaan mitä vielä tapahtuu ja miten tätä myöhemmin muistellaan)" "Kun keho on ylivirittynyt huolesta ja uutisista, laita silmät kiinni, laske hartiat tietoisesti alas ja keskity hengittämiseen. Pitkät sisään- ja uloshengitykset rauhoittavat kehon. Tätä voit tehdä niin kauan että olo helpottaa." "Muistele lempilaulujasi ja laula!" 2. TOIVON LÄHTEET ”Rauhoitan lähipiirissä olevia pelästyneitä ihmisiä.” ”Joka hetki ihmisen suhde itseensä muuttuu, ja se muuttaa maailmaa todella nopeasti.” ”Yhdessä siivoaminenkin on kivaa. Ystävän kanssa tehdään joskus ruokaa yhdessä” ”Autan ihmisiä, aina kuin voin tai minulta pyydetään apua.” "Olen miettinyt yksinäisten ihmisten selviytymistä. Mikä taho voisi luoda kanavan niiden ihmisten tavoittamiseksi, jotka eniten kärsivät joukkoon menemisen rajoituksista? Esimerkiksi juuri yhdessä ulkoilua kotona asuvan vanhuksen kanssa, joka muuten on paljon yksin." "Nyt on aika kaivaa esiin ne säilötyt sienet ja kuivatut marjat. Olisiko niistä iloa myös naapurin mummolle?" 3. LUOVAT MAHDOLLISUUDET “Olen pitkästynyt. Sitä ei ole vuosiin tapahtunut. Oletan (toivon) sen olevan hedelmällistä itsetuntemuksen kannalta. “Kotoilu on tuonut kaappien tsekkaamista kuivatavaroiden osalta ja uusien reseptien kokeilua. Se on ihan hauskaa. Ainakin minulle. Jotenkin luovaa puuhaa...” ”Ystäviä voi kutsua pitkänkin matkan takaa ryhmäkeskusteluun puhelimessa. Ruuhkaisia appejakaan ei tarvitse käyttää, kun aloittaa pelkän puhelinringin plus-näppäintä painamalla ja soittaa kaikki kokoon.” ”Piilotan työhön liittyvät asiat viikonloppuna pöytäliinan alle, jotteivät ne houkuttelisi työn pariin kun on aika rentoutua ja kerätä voimia.” "Tietoa tupsahtaa nyt joka tuutista kovalla vauhdilla. Kaikkea ei tarvitse hallita, hoidetaan asia kerrallaan." ”Konsertteja on nyt kuunneltavissa netissä. Nettikuuntelu ei ole samaa, kun istuisi konsertissa, mutta hyvä korvike silti.” 4. LUONNONVOIMAN LÄHTEET “Yksi ajatus, joka minua tukee on se, että joka hetki luonto puhdistuu lisää. Äiti maa pääsee vihdoin toipumaan.” ”Venetsian kanava on puhdistunut ja siellä leikkii delfiinit!” “Lataan itseäni puutarhanhoidolla!” ”Kuntosalin ja ryhmäliikunnan puutetta kompensoin pitämällä itselleni kotitreenejä lenkkeilyn ohella.” ”Käyn aina töiden välissä happihypyllä ja yritän nauttia kulloisestakin säästä. Joku sanoi viisaasti, että jokainen sää on täysin uniikki, täysin samanlaista ei ole koskaan.” "Olen kulkenut yksin välillä tuulen tuiverrus korvissani, välillä äänikirja, musiikki tai pdcast. Välillä rakkaani kanssa ja ottanut sauvakävelysauvat kouraan."

Tässä Sivistyssanabattlen jaksossa on paljon ihan helkkarin huonoa huumoria sekä asiaa sivistyssanojen vierestä. Jotenkin kuitenkin sanat defekaatio, pashmina, emulaattori, vaginaalinen ja ubiikki onnistutaan käsittelemään.

Jusafeli Podcast JAKSO NRO 1! Ekan jakson vieraana mun super hyvä ystävä Anna. Jotenkin kummasti Annan kanssa päädyttiin pelailemaan lautapeliä. Kuka on Jusafeli? Kuka on Bulli? Kumpi siivoaa, Anna vai aviomiehensä Lauri?

Joinain aamuina on hiljaista ja rauhallista, toisina taas on kauhea meno ja meininki päällä. Eli kun haukat ja kurjet muuttavat taivas on täynnä petoja ja kurkiauroja, ja kun tintit ja hippiäiset lähtevät rynnistämään pensaikot ovat täynnä pienempiä kavereita ja lintujen ääniä kuuluu kaikkialta. Jotenkin näin lintuharrastajat ovat kuvanneet millaisia hetkiä Hangon lintuasemalla on vuosien saatossa vietetty? Tänään lienee melko rauhallinen aamu kun rengastaja Jarkko Santaharju ja Juha Laaksonen ehtivät pohtimaan esimerkiksi ovatko palokärjet lähdössä liikkeelle. Kuva: Juha Laaksonen / Yle

Mikko ja Pauliina saivat palautetta musiikista ja perehtyvät artistiin, jota eräs kuuntelija heille suositteli. Jotenkin se homma päätyi paitsi rakkausosastolle myös karhunkaatoon. Sukupuolten taistelussa olivat jännittävät asetelmat, koska Pauliina komppasi molempia kisailijoita: Petraa tietty ja Petriä, koska mies sattuu olemaan hänen jalkapallovalmentajansa.

Miksi joku genre herättää syvää kunnioitusta ja toinen vastenmielisyyttä? Missä ovat genrejen arvostusten juuret, ja mitä merkitystä niillä on? Pitäisikö tai voisiko omaa genrevalikoimaa jotenkin laajentaa? Vieraanani oli Veera Kaukoniemi, ja teemanamme oli genreviha ja sen monet ulottuvuudet. Jotenkin tämä keskustelu johti siihen että lupasin lukea vähintään yhden Twilight-kirjan. Kiitos Veera vierailusta!

Maailma on asiantuntijoiden hallussa ja se on ongelma. Miksi? Koska asiantuntijat pyrkivät välttämään riskejä, mutta tulevat steriloinnillaan itse asiassa synnyttäneeksi vielä isompia riskejä. Asiantuntijat ovat vaarassa jäädä älykkyytensä ansaan. Varsinkin jos alalla on paljon sääntelyä siitä, kuka on kelvollinen tekemään työn, viisaus loistaa usein poissaolollaan. Meillä on tapana tukeutua kaverin tietämättömyyteen. Ymmärrän riskit, mutta haluan silti puhua asiantuntijavallan kyseenalaistamisen puolesta. Ystävä. Jotenkin meidän pitäisi onnistua säilyttämään amatöörin rakkaus tekemisessämme.

Vieraani Anu Järvensivu kertoo itsestään: "Jotenkin minusta tuli työelämäntutkija ja –kehittäjä. Olin opiskellut sosiologiaa, aikuiskasvatusta, hallintotieteitä, germaanista filologiaa, psykologiaa ja yritysjuridiikkaa". Siispä keskustelimme työelämästä ja tietenkin leikeistä ja peleistä osana tyelämää: Hauskana yksityiskohtana on että saimme nauhoittaa tämän podcastin Frameryn kopissa, Frameryn tiloissa, Play -alueella. Kiitos Framery

Jotenkin sitä ajattelee, että Suomen juhlavuonna yritetään vähän tsempata kulttuurituotteittemme laadussa. Että tulee originellia ja hätkäyttävää. Ja sitten kerrotaan jääkiekon MM-95 -elokuvasta. Maallikkosaarnaaja Maasola kertoo, mistä kaikesta kauniista jäät paitsi.

Anneli lähti Ruotsiin 1970 tuomaan kalakukkoa siskolleen. Sillä reissulla hän on vieläkin. Ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi varmasti nyt heikommissa kantimissa, jos hän ei olisi jäänyt tänne. En katso taaksepäin. Mulla on niin paljon tekemistä vielä, että suuntaan katseen vain eteenpäin. Anneli Tikkanen-Rózsa kirjoittaa elämästään: Lapsuus Suomessa oli turvallista aikaa. Aina lämmin kesä ja paljon kärpäsiä ja paarmoja, ja talvella oli suuret kinokset lunta.Opettajan viransijaisuuksia tein jo kouluaikana ja yhtenä kesänä olin kesälomittajana osuuskaupassa. Eka varsinainen työ oli toimittajana Kiuruvesi-lehdessä. Kirjoittelin kouluaikana mm. runoja lehden nuorten osastoon, joten se ehkä auttoi saamaan paikan, jota haki paljon muitakin.Olin lapsuudessani kova kirjoittamaan. Perustin oman lehdenkin jo ihan alaluokilla kansakoulussa siihen aikaan järjestettyjen Raittiuskilpakirjoitusten innoittamana. Toimitukseen kuului pikkusiskoni ja pari samanikäistä tyttöä. Kun sitten oppikouluaikana jouduin asumaan kirkonkylällä pitkien koulumatkojen takia, menin mukaan partioon. Olin ihan sikahyvä suorittamaan ansiomerkkejä!Olin sihteerinä kunnan ja seurakunnan nuorisoneuvostoissa. Koska olin toimittaja, niin minut valittiin aina sihteeriksi kaikkialla - paitsi kun olin tekemässä juttua Marttojen joillakin piimäkursseilla, jouduin mannekiiniksi!Toimittajana ollessa harrastin myös kunnan nuorisotyötä ja kävin useita kerhonohjaaja- ja jengityön kurssejakin, ja kunta palkkasi minut iltaohjaajaksi 200 markan kuukausipalkalla ja tehtäväksi tuli perustaa ja rahoittaa nuorten toiminnalla nuorisoklubi. Se voisi olla haasteellista nykyajan nuorille, mutta me teimme sen. Myöhemmin kunta lienee jo järjestänyt nuorille ihan oikeat toimitilat ja ohjaajia.  Minulle se oli hyvä homma, sillä sain toiminnastamme paljon hyviä uutisia lehteen sekä rahaa, jolla rahoitin autokouluni.Autokoulusta tulee mieleeni kiva muisto: pankinjohtaja (joka kuului lehden johtokuntaan) soitti minulle toimitukseen ja käski majurin äänellään heti puheilleen pankkiin. Toteltava oli. Otin kaiken varalta kameran mukaan, vaikka määräystä siitä ei ollut tullutkaan. Eihän sitä koskaan tiennyt, minkä uutisen perään minut komennettaisiin.  Mutta tällä kertaa ei kysymys ollut siitä.  Pankinjohtaja tarjosi minulle lainaa auton ostoa varten. Hän oli nähnyt minut ajamassa autokoulun autoa. Hän sanoi myös, että auton tulisi olla minulle sopivan kokoinen, pieni. Mielellään Fiat 600. Siihen aikaan Timo Mäkinen oli kuuluisa ralliautoilija ja ajoi Miniä, joten kerroin pankinjohtajalle ajatelleeni kylläkin Miniä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän antoi luvan semmoisen ostamiseen. No, onhan se pieni sekin.En ollut todellisuudessa ajatellut minkään auton ostoa.Päätin pistäytyä Eskilstunassa v. 1970.  Menin siihen majurin pankkiin nostamaan kaikki säästöni. Pankkineiti nauroi minulle ja neuvoi ystävällisesti, että ottaisin vain pari sataa markkaa ja ne matkasekkeinä, koska tulisin kuitenkin pian takaisin, enkä varmaan tarvitsisi rahaa vierailuni aikana.Saavuin laivalla Tukholman satamaan kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaiaamuna 1970, eikä matkasekeillä voinut ostaa junalippua Eskilstunaan. Siinä onkin sitten oma tarinansa, miten pääsin Eskilstunaan, ja sen voit kuunnella tästä radio-ohjelmasta.Kotona olivat luulleet, että tulisin kotiin siskon perheen mukana juhannuksen aikoihin, mutta he menivät ja minä jäin kastelemaan kukkia.Eskilstunassa oli silloin töitä tarjolla, niitä sateli joka puolelta enkä kielitaidottomana osannut sanoa aina Ei käy.  Pääsin pian RSKL:n ja työnvälityksen nuorille järjestämään nuorisonohjaaja- ja seurakonsulenttikoulutukseen Eskilstunan Suomi-seuraan. Ja niin oltiin taas ajan hermolla, järjestötoiminnassa, jonka tiimoilta järjestyi yhtä jos toistakin lisähommaa.  Sekä Eskilstunan Kuririssa että Folketissa oli suomalaisia sivuja, Ruotsinsuomalainen oli silloin RSKL:n nimissä ja julkaisi juttujani.  Sain jopa oman lehtimieskortinkin, jota en ollut koskaan Kiuruvesi-lehdessä saanut.  Minulla oli nimittäin niin huono palkka, ettei minua hyväksytty lehtimiesliittoon. Ensimmäisestä jutustani, jonka tein AMS:n lehteen sain ison rahan! Se oli yhtä paljon kuin kuukausipalkkani Kiuruvesi-lehdessä oli ollut v. 1966.Aikansa kutakin. Ilta- ja yösiivouksia eri paikoissa, töissä matkatoimistossa ja lapsenlikan pesti yms, siinä joitakin hommistani.Pari vuotta meni Eskilstunassa ja sen jälkeen oli edessä muutto Södertäljeen, piti päästä lähemmäksi Tukholmaa ja uusia haasteita.Ensimmäinen työtarjous Södertäljessä oli Eskilstunasta. En ollut koskaan hakenut sieltä töitä, mutta jotenkin maineeni nuorisonohjaajana oli levinnyt ruotsalaisten tietoisuuteen, ja minulle tarjottiin töitä jostakin vapaa-ajan talosta.  Siitä sain idean kysyä töihin vastaavanlaiseen työhön Södertäljessä ja pääsin. Luovuin siitä sitten kun sain opettajan hommia ja vakituisen leipätyön.  Ennen sitä ja siinä sivussa olin tietenkin opiskellut yhtä jos toistakin ja tehnyt erilaisia hanttihommia, mm. perustin Södertäljen Kuriiriin suomalaiset sivut. Sain ne sillä ehdolla, että sivuille hankittaisiin ilmoituksia, joiden tuloista sekä minä että ilmoitushankkija saisimme palkkamme. Joku Saabilla töissä oleva henkilö hoitikin ilmoitushankinnan ja rahoitti siten suomalaiset sivut. Ja kun hän lopetti, loppuivat sivut, sillä kukaan ei jaksanut enää hankkia ilmoituksia. Joku sitä kokeili kylläkin.Jotenkin jouduin opettajaksi Södertäljeen.  En tietääkseni ole koskaan hakenut sitä virkaa, mutta syksyllä 1975 minulle vain tuli kirje, jossa kutsuttiin töihin. Vasta ensimmäisenä työpäivänä minulle selvisi, että olin saanut ensimmäisen suomalaisen luokan opettajan viransijaisuuden! Kiitos mukavien työkavereiden, selvisin siitäkin järkytyksestä. Olinhan minä jo vähän ihmetellytkin, miksi kaikki 6-7 vuotiaat lapset alkoivat tervehtiä ja hiippailla minun perässä kesällä, kun ulkoilutin koiraani.  Kuvittelin, että ne olivat vain kiinnostuneita komeasta, sinisestä Grand Danoisistani.Varsinaista opettajakoulutusta minulla ei silloin vielä ollut, mutta olin ollut yhden kesän Jyväskylän kesäyliopistossa alkeisopetuskurssilla.  Sillä piti pärjätä, aluksi.Opettajan työtä kesti 40 vuotta. Urani aikana sain kokeilla mitä moninaisempia opettajan töitä.  Olin luokanopettajan suomalaisilla luokilla 1-9, ja myöhemmin minulla oli myös ruotsalaisia luokkia aina 6-vuotisryhmästä lähtien ja ruotsinkielisiä erityisluokkia 6-9 reilut toistakymmentä vuotta. Sain opettaa suomea kotikielenä, ja sitten myöhemmin äidinkielenä sekä valinnaisaineena aina päiväkodeista lukioon saakka. Kun viimein päätin jäädä eläkkeelle, niin sain vielä kuin boonuksena kokeilla suomen opetusta yliopistossa vieraana kielenä ja sain palata takaisin tuntemattomaksi muuttuneeseen kouluuni Nykvarniin pariksi vuodeksi ja yrittää opettaa suomea myös entisten oppilaitteni lapsille, joista suurin osa oli nyt puolisuomalaisia, kolmannen tai neljännen polven suomalaistaustaisia lapsia. Hieno kokemus sekin.Vaikka opettajan työ onkin niin vaihtelevaa ja antoisaa (en tarkoita nyt palkkaa), saattaa sekin käydä yksitoikkoiseksi, ellei keksi vähän vipinää opetukseen.  Ainakin oppilaat voivat kokea sen tylsäksi.  Paremman puutteessa keksin maustaa opetustani kielikylvyllä.  Anoin siihen projektirahaa kouluhallitukselta ja sain sekä siirtolaisrehtorin että oman paikallisen rehtorin siunauksen, joten siitä vain. Vuokrasimme sopivat tilat seurakunnan omistamasta Herrgårdenista ja olin siellä evakossa viikon suomea lukevien oppilaitteni kanssa. Kaikki opetus kaikissa aineissa sujui suomeksi, joten oppilaat eivät varmaankaan olleet pahasti jäljessä ruotsalaisista luokkatovereistaan, kun palasivat takaisin kouluun.Yhdellä koululla teimme koululehteä suomentunneilla useita vuosia. Lapset hankkivat lehteen ilmoituksia ja kustansimme sillä painokulut + maksoimme Suomen risteilymme.  Yhtenä vuonna kävimme opintomatkalla Unkarissa yhdessä unkaria lukevia oppilaiden kanssa.  Se matka kesti kaksi viikkoa, sillä matkasta innostui myös Unkari-seura ja siellä järjestettiin myyjäiset matkamme hyväksi. Omaa rahaa ei taidettu tarvita.  Seuraavana vuonna kävimme sitten samalla porukalla Suomessa opintomatkalla.Jouduin aloittamaan myös ruotsalaisen koululehden teon ollessani eräällä toisella koululla erityisopettajana. Silloisen rehtorini mielestä minun piti saada opettaa myös muita oppilaita, ja koska kävin siihen aikaan IKT-maisterin kurssia Tukholman opettajakorkeakoulussa (IKT= information-kommunikation-teknik) se sopi minulle ihan hyvin. Koululehteä tein työaikani ulkopuolella ja oppilaat tulivat koulun jälkeen toimitustyöhön.Eihän elämä saa olla vain työtä, niin mukavaa kuin se onkin!Olen aina ja kaikkialla ollut mukana monissa järjestöissä, ja minulla on ollut sormeni pelissä usean perustamisessakin. Mutta minä en aio jatkaa mitään ikuisesti. Nyt on aika jättää hyvästit yhdelle jos toisellekin. Nykvarnin suomi-seura saa etsiä itselleen uuden puheenjohtajan, Finn-Kirjalle se saatiin jo, ja ensi syksynä on kirkollisvaalit. Silloin voin jättää kirkkovaltuuston ja muut luottamustoimet siellä.En tiedä, olenko saanut jotakin aikaan järjestöelämässäni, mutta jotakin koen sentään tehneeni.Kirjoittajayhdistyksen sihteerinä ollessani aloin pitää kirjakahviloita Södertäljen kirjastossa, mutta kun kunta alkoi vaatia vuokraa, niin muutin toiminnan Nykvarniin, jossa olen jatkanut sitä jo yli 20 vuotta yhdessä Salme ja Veijo Kosusen kanssa. Saamme kokoontua seurakunnan tiloissa Herrgårdenilla ja tämä on yksi seurakunnan suosituimmista toiminnoista.  Seurakunta innostui myös noin 10 vuotta sitten ajatuksestani luovuttaa Muumi kyseisen vuoden aikana viimeiseksi kastetulle ruotsinsuomalaiselle lapselle seurakunnan järjestämässä itsenäisyyspäiväjuhlassa. Kaikki kunnia sotaveteraaneille, mutta suomen kielen tulevaisuuskin on kiinnostava ajatus. Kannustamme muumituksellamme suomen kielen ja kulttuurin jatkuvuutta ja samalla muistutamme myös kasteesta ja seurakuntaan liittymisestä.Nykvarnin kunta, Suomi-seura ja Finn-Kirja lähtivät mukaan ideaani ja Nykvarnissa järjestettiin Ruotsin ainoat runokaraokemestaruuskilpailut joku vuosi sitten. Ikävä kyllä niille ei ole ilmaantunut jatkajaa. Reija Vuorela on edelleen ainut runokaraokemestari.Toimintani Kirjoittajayhdistyksessä vaihtui LIEKKIIN, jonka päätoimittajana olin muutaman vuoden. Sitten minut houkuteltiin Finn-Kirjan puheenjohtajaksi. Se oli silloin aika heikoilla, ja jotain piti keksiä tavallisen kirjojen julkaisun lisäksi. Tuija Liiti toimi silloin Kirjoittajayhdistyksen puheenjohtajana ja yhdessä aloimme järjestää Ruotsinsuomalaisia kirjamessuja Tukholman Suomen instituutissa. Järjestimme messut vielä yhden kerran 11 vuotta sitten kun Finn-Kirja ja Liekki täyttivät 30 vuotta, paikka oli silloin Eskilstunan kirjasto ja Maire Dahlman Kirjoittajayhdistyksen puheenjohtajana.  Nyt messut jatkuvat, mutta nimi on muuttunut kirjallisuustapahtumaksi, mutta aika on sama; lokakuu.  Tapahtuma ei kilpaile mitenkään Kulttuuri.se:n Kirja- ja kulttuurimessujen kanssa, sillä ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden tapahtumalla on erilaiset motiivit.Olen toimittanut yhteensä kymmenkunta antologiaa, kokoomateosta ja historiikkia sekä muutaman Ruotsinsuomalaisen kulttuurikalenterin. Nyt on muiden vuoro.Neljä vuotta sitten ehdotin Vuoden ruotsinsuomalaisen kirjailijan valintaa. Finn-Kirjan johtokunta innostui, ja nyt valitaan neljäs vuoden kirjailija. Kolme vuotta sitten aloimme järjestää myös kirjailijaristeilyjä, nyt se toteutuu marraskuussa.Olen tehnyt, minkä olen keksinyt ja jaksanut. Jokkaane tuaploo tyylillään, minä tein sen jotenkin noin. Toiset tehkööt tavallaan.-Anneli Tikkanen-Rózsa Soili kertoo ohjelmasarjasta: Smalltalk ei ole koskaan ollut tämän hämäläisnaisen vahvin laji. Kuulumiset vaihdetaan sen takia heti kättelyssä, ja niihin ehkä palataan kun eron hetki lähestyy. Melkein kokonainen tunti siinä välillä keskitytään muuhun. Puhutaan siitä, mikä vaivaa ja mikä on hätänä. Siitä, mikä antaa onnen tunteen ja miten on päästy pälkähästä. Lapsuudesta, tärkeistä ihmisistä elämänpolun varrella, tehdyistä valinnoista, ovista joita on suljettu ja ovista joita on avautunut. Joka viikko uusi vieras, josta tuleekin sinulle tuttu. Hän on myös mukana vaikuttamassa siihen, mitä musiikkia ohjelmassa soitetaan.Haastattelija: Soili Huokuna. soili.huokuna@sverigesradio.se

Kotikaupunkini Anttila lopetti. Jotenkin tuntuu, että se jatkaa elämäänsä nimenä ja käsitteenä. Minulla saattaa jopa olla se. Kotikaupunkini Anttila lopetti viikonloppuna. En olisi arvannut, että tyhjyydentunne on näin lamauttava. Ihan kuin olisin itse uretaanin ja teryleenin tuoksuinen tyhjä halli, jossa on sisällä vain yhdet yhdenkoon sukkahousut. Haarakiila on pingotettu ehkä iäksi sieluuni. Anttila oli koko kansan kauppa, jossa en juuri koskaan käynyt. Mutta haaveilin kaikki nämä vuodet tulevani kansan mieheksi, tavalliseksi ja vahingossa onnelliseksi. Anttilassa moni koki ensimmäisen kerran vapauden huuman, irtaantumisen painovoimasta ja raskaan askeleen raskauttamasta arjesta. Puhun tietenkin liukuportaista. Se oli rakkautta ensi nykäisyllä. Se oli ensimmäinen paikka äidin sylin jälkeen, josta ei ollut kiire mihinkään. Siihen olisi halunnut jäädä. Kunpa nuo Anttilan liukuportaat olisivat kuljettaneet läpi koko elämän. Tasaisesti ja kuitenkin juuri sopivasti huipaten. Ensikänni on tärkeä etappi muistojen possujunassa. Sen hohto kuitenkin muuttuu mattapinnan suuntaan, varsinkin jos muistikuvat ovat yksittäisiä efektejä. Ja kun ikä piikkaa nousuhumalasta siivet. Liukuportailla ajelu on kestävämpi juttu. Olen itse ajellut Anttilan liukuportaita itkuun asti, nuoren järkahtämättömällä uskolla, että nyt ihmiskunnan teknologinen murros on saavuttanut päätepisteensä. Muutamaa vuotta myöhemmin sain todistaa kun maakuntien lapset ja erityisesti aikuiset tulivat ajelemaan. Maakuntamatkoillaan he kokivat ihmeen. Jokin suurempi voima kuljetti. Me kaikki saatoimme vain antautua. Ei siitä niin kauaa ole, kun ajelimme suu auki ääriasentoon retkahtaneena ja Anttilan henkilökunta yritti totutella jatkuvaan kovaääniseen kiljahteluun. Ja mikä tuska heillä on täytynyt hapottaa rinnassa, kun eivät itse päässeet työaikana koko ajan ajelemaan liukuportailla. Meitä vietiin - ja se on maaginen tunne. Nykyisinkin meitä viedään, mutta tavat ovat kierompia ja enemmän pahoinvointia aiheuttavia. Elämäämme viedään pysyvästi verkkoon. Pankki vie rahamme uusilla tuotteillaan. Meidän aikamme on lyhyttavaraa. Meitä viedään nyt valon (ja valokuidun) nopeudella. Liukuportaat tuntuvat monista nykyään liian hitailta. Nautinto on tapettu. Anttila oli synagoga. Se oli tavallisuuden paratiisi. Ympärillään tauotta risteilevät ihmeet, liukuportaat. Kun halusin päivästäni tavallisen, menin Anttilaan. Etenin niin hitaasti levyosastolla, että aikakin pysähtyi. C-kasetteihin oli talletettu kaikki maailman ihanuus kompaktiin muotoon. Nykyajan designliikkeet ja halpakaupat ovat toista maata. Ne eivät ole tavallisuuden, puhtaan maalaisjärjen, asialla. Pikkuliikkeet ovat sairaalloisen kalliita. Halpakaupat taas ihan liian halpoja. Pitääkö minun ostaa nämä kaikki, koska voin? Ihmisten suhteellisuudentaju ja rahan arvo on hämärretty, lisäksi vielä todellisten tarpeiden arvomaailma. Se ei ole ihan vähän. Anttila-kaupat häviävät. Pitääkö käsitteen hävitä? Meille monelle anttila ei ole enää ollut viime vuosina kauppana välttämätön, mutta nuoruutemme ja kauniin kohtuullisuuden nimenä, ja käsitteenä, sen soisi säilyvän. Anttila saattaa olla mielentilamme! Meidän on usein vaikea sanoa, olemmeko juuri nyt kohmelossa, masentuneita, ahdistuneita vai itse aiheutetussa autistisessa tilassa. Mikään näistä ei yksinään natsaa. Muuttomyynnin jälkeinen tyhjyys, pieni loppu, ohkanen onttous ja selittämätön kaipuu yhdistyvät usein katseessamme liikutukseen ja passiiviseen hyvyyteen. Minulla on tänään anttila. Jos haluat tietää tarkemmin, tule viereeni tuijottamaan lampea. Maallikkosaarnaaja Maasola

Muusikko Ile Kallion isä oli merkittävässä roolissa poikansa elämässä. Ali Show'ssa Ile kertoi mm. kuinka isä vei poikansa 10-vuotiaana ajamaan autoa jääradalle "tyyny perseen alla". Lisäksi selvisi, millainen on Ilen jyrkkä isä-ilme, missä hän laulaa yksin ja millainen on luovin mahdollinen mielentila. Jotenkin keskustelu ajautui myös siihen, että Ali ja Ile alkoivat suunnitella yhteistä matkaa Muumimaailmaan. Kesän kuumin talk-show on Ali Show! Stand-up koomikko Ali Jahangiri paahtaa vieraitaan kilpaa auringon kanssa Yle Puheen kesässä. Osallistu lähetykseen: yle.fi/puhe tai #alishow

Pöllöt ovat kiehtovia otuksia. Vähän pelottavia, salaperäisiä ja huvittavia yhtä aikaa. Mikä muu eläin oikeastaan pystyy samaan? Itselleni pöllöt ovat olleet suuren mielenkiinnon kohteita jo pikkupojasta lähtien. Silloin aikoinaan pöllöt jäivät lähinnä satunnaisten äänihavaintojen varaan, mutta muistanpa tapauksen, kun joskus juniori-ikäisenä käytiin naapurinpoikien kanssa kotikaupunkimme lentokentän lähimaastossa viirupöllön pesän lähellä. Pyöräilimme paikalle ja hiippailimme kohti meille kerrottua pesää. Ja hetken kuluttua viiletimme polkupyörillämme kotia kohti hiukset pelosta pystyssa viirupöllön annettua meille hatkat. Vasta myöhemmin tajusin miten tyhmiä silloin olimmekaan. Viirupöllö suojelee pesäänsä urheasti eikä kaihda iskeä ihmisenkään kimppuun. Meille olisi voinut käydä huonosti. Vähän myöhemmin, kun hiukseni olivat jo luonnollisen poistuman kautta päästäni kadonneet, uskaltauduin taas lähelle pöllöä muuallakin kuin Korkeasaaressa. Kuulin luotettavilta tahoilta lähiseudulla olevan pari pelotonta lapinpöllöä. Pöllöpariskunta oli ottanut reviirikseen erään hakkuuaukean ja ravintolakseen aukealla asustavan myyräpopulaation. Päätinpä siis eräänä päivänä lähteä pöllönkuvausretkelle. Ajattelin arkipäivän aikaisen aamun olevan varsin mainion ajankohdan, tuskin siellä ketään muita olisi, töissähän kaikki ovat. Itselläni oli normaali monivuorotyöstä johtuva arkivapaa. Siispä kalusto autoon ja kohti pöllömaita. Perille päästyäni jätin autoni vähän kauemmas etten häiritsisi lintuja ja lähestyin kohdetta. Pohdiskeluni arkipäivän aikaisen aamun rauhallisuudesta osoittautui totaalisen vääräksi. Lähempänä lapinpöllöpariskunnan reviiriä suorastaan kuhisi putkimiehiä. Siis pitkillä kaukoputkilla tai objektiiveilla varustautuneita henkilöitä. Tasainen virta hiljaa mumisevia tai täysin puhumattomia lintuharrastajia vaelsi metsäaukion reunapolulla. Joku kertoi jo ottaneensa lähikuvan lapinpöllöstä ja sitten lintu oli lentänyt pois. Ajattelin tehneeni hukkareissun, linnun säikähtäneen kansainvaellusta ja minun jäävän ilman ensimmäistä valokuvaa lapinpöllöstä. Jotenkin se hillitön yleisömäärä häiritsi ja teki mieli lähteä kotiin. En kuitenkaan luovuttanut vaan jäin odottelemaan. Sitten porukka kohahti. Lapinpöllö lennähti ihan aukeaman reunaan, pienen kuivakkaan koivun oksalle ja oman kuvauskalustoni ulottumattomiin. Ja aika monen muunkin. Ensin porukka katseli pöllöä niiltä jalansijoiltaan, sitten alkoi tapahtua pientä liikehdintää linnun suuntaan ja kohta iso osa porukasta jalkautui pellonreunapolulta itse hakkuuaukiolle ja varovasti pöllöä kohti. Luonteeltani ujona henkilönä aristelin ensin, mutta rohkaistuin ja seurasin kriittistä massaa kuusentaimien sekaan. Olin kuulevinani paheksuvia kommentteja polulle jääneiden ja jo pöllökuvansa ottaneiden suunnalta, mutten enää välittänyt. Olin joutunut pöllöpsykoosiin. Aika ja paikka hämärtyi hetkessä, ympärilläni olevat vakavat miehet pitkine putkineen katosivat havaintokykyni ulkopuolelle ja minä näin vain pöllön. Siinä se nyt on. Lapinpöllö. Strix Nebulosa. Suuri harmaa pöllö. Saatuani itseni henkisesti takaisin maanpinnalle otin pari askelta, pysähdyin, nostin kameran, laukaisin. Säädin valotusarvoja, otin pari askelta lähemmäs varovasti, nostin kameran ja laukaisin. Edelleen kääntelin kamerani nuppeja mielestäni parempiin suuntiin, jatkoin hiippailua kohti suurta harmaata, nostin kamerani ja annoin sulkimen raksuttaa. En tiedä kuinka kauan tilanne kesti. Lapinpöllö tuijotti meitä välillä hämmentyneen näköisenä ja keskittyi taas myyräjahtiin. Lopulta se syöksyi myyrän kimppuun, nappasi siimahännän kynsiinsä ja lensi pois. Näytös oli päättynyt! Aavistuksen häirinnästä häveliäänä porukka hajaantui, itsekin köpöttelin autolleni, katselin kameran näytöltä muutamaa harmaata läikkää vihreiden kuusentaimien keskellä. Siinä se oli! Ensimmäinen kuvaamani lapinpöllö! Kuvien teknisestä laadusta en sano mitään, tämän päivän osaamisellani ja nykykalustollani olisin toki tehnyt paljon paremman kuvan tuosta mahtavasta petolinnusta, mutta tunnelma olisi varmasti ollut ihan toinen. Se, menisinkö enää vastaavanlaiseen joukkokohtaukseen pelottelemaan lapinpöllöä onkin ihan toinen juttu. Pöllöpsykoosiin vajoamisesta nyt puhumattakaan.